”Sä oot niin kirkas”

Mitä on mielipiteenvapaus tänä päivänä, jos työpaikka on uhattuna oman vakaumuksen takia? Mikä uskonto on sallittu ja mikä ei? Näitä on viime aikoina pohtinut Sara Kokko, jonka työsuhde alakoulussa päättyi, kun hänen uskonsa Jeesukseen tuli ilmi aiheuttaen lumipalloefektin luokan lasten ja vanhempien kesken.

Sara saapuu kahvilaan hymyillen, kesämekko päällään, vaikka viime kuukausina hänellä on ollut raskasta. Sukellamme heti syvään päätyyn, ja tunnelma muuttuu vakavaksi. Saraa ei varsinaisesti haittaa se, että hän sai eräästä pääkaupunkiseudun koulusta potkut muutama kuukausi sitten. Hän on asiasta ja kokemuksesta ihmeellisen kiitollinen. Sara toimi koulussa korrektisti, kunnioittaen Opetushallituksen linjausta vakaumuksettomasta opetuksesta, ja kertoi uskonnon tunneilla kristillisestä vakaumuksestaan vain kysyttäessä. Siitä huolimatta tilanne eskaloitui.

Uskonnontunneilla hän halusi johdattaa lapsia rakentavaan keskusteluun omien mielipiteiden ilmaisussa. – Koen, että se työ, jonka Jumala minulle koulussa antoi, tuli päätökseensä. Sain kylvää siemenen lasten sydämeen, sillä he olivat kovia kyselemään Jeesuksesta ja uskosta sen jälkeen, kun huomasivat vakaumukseni. He taisivat havaita asian ensimmäisiä kertoja, kun etsivät minut Instagramista, koska siellä näytän avoimesti olevani uskossa.

– Nautin opettajan työstä. Minussa on paljon paimenuutta, joten opetustyö ja lasten kohtaaminen sujuu luonnostaan. Olen ammatiltani musiikkipedagogi, ja työni oli nimenomaisesti musiikkiluokan opettajan toimi. Mielestäni on tärkeää olla aidosti oma itsensä, sillä se paistaa läpi joka tapauksessa. Opettaja on parhaillaan silloin, kun hän saa tehdä omalla persoonallaan työtä, Sara pohtii. Pari oppilasta oli kertonut opettajan uskosta vanhemmilleen. Ensin Sara kutsuttiin joitakin kertoja rehtorin kansliaan puhutteluun. Asian vireille laittanut vanhempi ja lapsi olivat mukana yhdessä keskustelussa. Asia selvisi, ja kävi ilmi, että lapsi oli liioitellut tilannetta. Vanhempi oli uskonut lastaan varauksetta. Rehtori ja vararehtori olivat hyvin ammatillisia pysyen keskusteluissa puolueettomina. Saran kohdatessa vanhempia ymmärtävästi ja lempeästi, vanhemmat saivat kokonaisemman kuvan asiasta.

Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan kutsuja rehtorin kansliaan tuli lisää. Se oli valitettavaa, sillä suurin osa luokan lasten vanhemmista oli tyytyväisiä opettajaan, mikä tuli ilmi vasta potkujen jälkeen. –Kun ilmoitin irtisanomisesta, Vilma-viestejä alkoi sadella. Eräskin isä sanoi, että älä vain menetä uskoasi! Suurin osa vanhemmista oli pahoillaan, ja osa aika järkyttyneitä asiasta. He toivottivat minulle hyvää jatkoa.

– Olen ennenkin kohdannut vainoa. Opiskellessani kansanopistossa tanssia, minua kiellettiin puhumasta Jeesuksesta. Koska olin siellä itse oppilaana, sen olisi pitänyt olla ihan sallittua. Lähdin sieltä lopulta suosiolla, kun rehtori sanoi, että en saisi enää kouluun jäädessäni sanoa sanaa Jeesus toisille oppilaille. – Olin lähdössä koululta viimeisen kerran ja odotin bussia. Koin Jumala kehottavan minua kertomaan vieressäsi oleville pojille Jeesuksesta. En olisi halunnut avata suutani, sillä olin niin pettynyt koulun lopettamisesta. Mutta kerroin heille kuitenkin suurimmasta rakkaudesta. Silloin yksi pojista sanoi: ”Anteeks, anteeks, mut mä en voi kattoa sua, kun sä oot niin kirkas.” – Tämä vahvisti minua todella paljon! Minulle opetettiin, kuinka siunattua on olla Jeesuksen nimen tähden vainottu, Sara nauraa.

Lue koko juttu kesän suurnumerosta! Tilaa nyt, ja tilauksesi alkaa jättinumerosta!

Teksti ja kuva: Outi Mähönen