Rantakävelyllä

Hiekka varpaiden välissä tuntuu ihanan viileältä. Aurinko on juuri noussut. Atlantin aallot lyövät verkkaisesti rantaan. Paikalla ei näy lisäkseni kuin yksi koiran ulkoiluttaja.

Veden rajaan päästäkseni joudun puikkelehtimaan rannalle yön aikana kertyneen merilevävallin yli. Lähden tuttuun tapaan kävelemään etelään päin. Jos lähtisin pohjoiseen, kilometrin päässä tulisi vastaan kaupungin pääranta, jolle joka aamu kerääntyy pieni joukko turisteja ihailemaan auringonnousua. Oma lähirantamme on rauhallisempi ja juuri rauhaa minä haen näiltä aamukävelyiltä, rauhaa ja luonnonkauneutta.

Merituuli, mainingit ja alati valtameren yllä muuttuva taivas lumoavat kerta toisensa jälkeen. Merenranta on täällä itselleni ainoa paikka, minne voin paeta ihmiskäden jälkeä. Läheltämme ei löydy luonnontilassa olevia metsiköitä tai puistoja. Kaikki vihreä on istutettua ja vaatii keinokastelua. Istutukset ovat kauniita, sitä en kiellä, mutta Jumalan luonto on kauniimpi.

Vaihdan muutaman sanan koiranulkoiluttajan kanssa ja jatkan matkaani. Väistelen rannalle huuhtoutuneita portugalinsotalaivoja. Nämä meduusamaiset, sinistä ja hopeaa läpikuultavat polttiaiset ovat vaarallisia ja niiden pieninkin pisto polttaa iholla pitkän aikaa. Sen olen saanut itsekin kivuliaasti kokea. Silti nuo ihmeelliset Luojan luomat ovat niin kauniita.

Kun Raamatun alkulehdillä Kolmiyhteinen Jumala luo, hän näkee kaiken olevan hyvää. Hepreankielinen Genesiksen ensimmäisessä luvussa käytetty hyvä-sana tarkoittaa myös kaunista. Jumala luo vain kaunista. Jumalalle kaikki on kaunista, pienistä ötököistä ja polttiaisista aina mammutteihin ja sinivalaisiin.

Ajattelen itseäni Luojan kauniina luomistyönä ja tunnen nyt polttiaisen piston sisimmässäni. ”Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista”, (1. Piet. 3:4).

Voi kunpa pystyisin olemaan tuon apostolin oivallisen ohjeen mukainen Jumalan nainen! Pietari jatkaa kirjettään sanoen entisaikojen pyhien vaimojen olleen tällaisia sydämeltään lempeitä, hengeltään sävyisiä, ja hän mainitsee Saaran nimeltä. En minäkään halua jäädä vain langennen Eevan jälkeläiseksi vaan haluan Saaran, vapaan naisen, tyttäreksi (Gal. 4:31). Haluan luottaa koko elämäni, kaiken naiseuteni, äitiyteni ja sen, miten elän ja toimin vaimona tai pastorina, Jumalan käsiin. Haluan olla Pietarin kuvauksen tapaan kuuliainen ja tehdä hyvää ja näin heijastaa Jumalan luomiskauneutta ympärilleni. Ugh!

Lisään vauhtia ja kävelysauvat iskevät tiuhaan tahtiin märkään rantahiekkaan. Ikään kuin kovempi vauhti toisi lisäpontta lupaukselleni. Kuitenkin, vaikka Pyhä Henki tekee jatuvasti työtään minussa, tiedän etten yllä Pietarin määritelmään katoamattomasta kauneudesta – en tänään, enkä huomenna.

Olen palannut lähtöpaikkaan. Käyn rannan suihkussa huuhtomassa hiekat pois kävelysauvoista ja paljaista varpaistani. Ei näillä jaloilla täytetä Saaran saappaita! Onneksi saan luottaa siihen, että Jumala katsoessaan minua näkee minut ristin sovitustyön valossa. Hän näkee minut kauniina lankeamuksesta ja kaikista vioistani huolimatta ja hän hymyilee. Ihanaa kesää sinulle!

Mia Hagman

Christina-lehti 3/2019