Parantava syli

Omat varhaislapsuuteni eväät olivat aika heppoiset. Kasvoin alkoholistiperheessä, jossa vanhemmille tuli ero. Asuimme 1-vuotiaan pikkusiskoni kanssa pari vuotta isällä, mutta sitten meidät huostaanotettiin. Huostaanotto tuli yllättäen, kun isäni oli pahoinpidellyt äitini. Näin, miten poliisiauto vei isän ja ambulanssi äidin. Siitä kalliolta meidät siskoni kanssa haettiin kriisiperheeseen. Parissa viikossa päädyimme lastenkotiin. Myöhemmin uskoon tultuani minulle aukesi tuon kallion merkitys. Seisoimme jo silloin Kristus-kallion päällä, joka kestää.

Kun olin kahdeksan vuotias, sain siskoni kanssa rakastavan sijaisperheen. Vihdoin elämäämme tuli jotain tasaista ja luotettavaa, jonka päälle saattoi alkaa rakentaa. Siihen sijaisvanhempani keskittyivätkin. Arkemme oli tasaista. Kouluarvosanani lähtivät heti nousemaan. Saimme kuulla rakastavasta Jumalasta. Koin, mitä on tyttärenä oleminen ja mitä kaikkea hyvää siihen kuuluu. Saimme pelata ja leikkiä. Kesäisin matkasimme usein asuntovaunulla. Kävimme aina välillä myös Ruotsin risteilyillä. Meillä oli paljon ihania kotieläimiä. Muistoihin jäi monta eheyttävää ja onnellista lapsuuden vuotta. Näistä lähtökohdista ponnistin aikuisuuteen.

Monet asiat, mitä äidit ovat kantaneet omassa elämässään, siirtyvät eteenpäin omille lapsille. Biologinen äitini oli menettänyt molemmat vanhempansa alle kahden vuoden iässä lavantautiin. Hänet kasvatti suku. Kun minulle ei jäänyt alkuvuosien sylikokemuksista muistoja ja tulin sijaisperheeseen siinä vaiheessa, että olin jo liian iso mennäkseni syliin, niin sisimpääni jäi lähtemätön kaipaus käpertyä syliin.

Toivoin myös joskus voivani pitää omaa lastani sylissä ilman tuskaa. Voi sitä kivun määrää ennen kuin se tuli todeksi elämässäni. Ostin jopa läheisestä huonekaluliikkeestä sisustustaulun, jossa äiti pitää vauvaansa sylissä ja he katsovat toisiaan rakastavasti silmiin. Päätin, että tämän taulun välittämä rakkaus tulee näkyväksi omassa äitiydessäni. Monta surun tunnetta ja itkua kävin läpi. En vain pystynyt, enkä nähnyt aina tilanteita, joissa olisi pitänyt olla sylinä. Jumala joutui vähitellen avaamaan silmiäni näkemään nuo tilanteet.

Muistan, kun olin saanut Namikan avioliittoleirillä lohdutuksen eräässä tilanteessa, jossa minua itketti, kun asiat eivät menneet kuten olin ajatellut. Olin leirillä tutustunut naiseen, joka sattui tulemaan paikalle ja otti minut kainaloonsa ja piti sylissään kun itkin. Hän lohdutti, paijasi ja puristi rintaansa vasten ja sittenhän minä itkin vielä kovemmin. Olin ensimmäistä kertaa äidin sylissä. Se oli niin hoitavaa ja parantavaa.

Teksti: Anne Rehvonen

Kuva: Caleb Wood