Lepoa joka hetkeen

Kello on minun paimeni, ja aikaa minulta puuttuu. Se vie minut askareesta toiseen; johdattaa kiireen kuohuville koskille, missä ei lepoa tunneta. Sen viisarit vievät virvoituksen sielultani, ne työntävät minua tauotonta taivalta, tunti tunnilta tietä, joka ei kunniaa tunne…

Avaan puolilta öin teksinkäsittelyohjelman harmistuneen huvittuneena ja alan kirjoittaa. Harmittaa ja hävettää, kun taas unohdin tarkistaa kolumnin viimeisen jättöpäivän. Toisaalta, minua huvittaa suuresti, koska kirjoitukseni aiheena on lepo. Sänkyni, jolla istun kirjoittamassa, yläpuolella on taulu, jossa lukee: ”Hengitä sisään, hengitä ulos – ja toista!”
(Inhale, Exhale, Repeat!). Noudatan neuvoa ja kiitän siitä, että huomenna ei ole aikaista herätystä.

Kiitos onkin oiva ase kiirettä ja kaikkea levottomutta vastaan. Oma siirtymiseni levolliseen työntekoon alkaa aina kiitoksella siitä, mitä kulloinkin on työn alla. Monen henkisesti raskaaltakin tuntuvan tehtävän takaa tavoitan Jumalan elämääni vuodattaman siunauksen, liittyi se sitten työhöni, vapaa-aikaan, perheeseen tai muihin ihmissuhteisiin. Jokainen
kiireen aihe, jokainen arjen askar on muutettavissa kiitosrukoukseksi.

Tämä harjoiteltavissa oleva tapa muuttaa suhtautumiseni myös niihin vastenmielisiltä tuntuviin työtehtäviin. Se avaa sydäntäni aistimaan ja mieltäni ymmärtämään Jumalan jatkuvan läsnäolon ja huolenpidon kiireen ja paineiden keskellä. Kiitosrukouksessa asiat asettuvat oikeaan arvojärjestykseen ja Jumalan lupaama ymmärryksen ylittävä rauha valtaa mielen.

Kirkkoisä Augustinus (v. 354 – 430) kirjoitti: ”Meidän sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa”. Kaikki ihmiset kaipaavat lepoa tämän maailman levottomuuden keskellä. Tuo kaipaus on Luojan meihin laittama ja siihen kätkeytyy hänen kutsunsa meille jokaiselle. Jumala itse myös lupaa: ”Sillä minä virvoitan väsyneen sielun, ja jokaisen nääntyvän sielun minä ravitsen” (Jer. 31:25, KR1938).

Me kristityt kyllä puhumme ”levosta Herrassa”, mutta onko se meille pelkkä klisee? Se kuuluu kyllä sanavarastoomme, mutta aikaa sen harjoittamiseen ei ole. Tai josko emme vain ole ymmärtäneet, miten yksinkertaista se on?

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin, että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7, KR1992.)

Paavalin puhkitoistellut jakeet filippiläiskirjeestä pitäisi ”sitoa merkiksi käteemme ja pitää tunnuksena otsallamme”, jotta muistaisimme ymmärryksen ylittävän rauhan olevan vain rukoushuokauksen päässä. Ne myös muistuttavat meitä siitä, että to dellinen rauha ei rakennu tekemällä, todellinen lepo ei tule lepäämällä. Rauha ja lepo on persoona, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, Jeesus. Kyse on niin yksinkertaisesta asiasta kuin hänessä pysymisestä. Lepo Herrassa ja kiitollisuus kulkevat käsi kädessä. Kiitollinen sydän on jatkuvasti kätkettynä Jumalan rauhaan. Eli kiireen ja tekemättömien töidevyöryessä päälle pysähdy kiittämään Jumalan läsnäolosta juuri tässä hetkessä. Pysähdy kiittämään kiireesi taustalla vaikuttavasta siunauksesta. Sulje silmäsi, hengitä sisään hänen läsnäoloaan ja hengitä ulos kaikki muu.

“Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.” (Ps. 23:1-3.)

Kiitos Herra, että saan levosta käsin lähteä tämän siunatun askareen täyttämiseen. Kiitos, että saan tänäkin vuonna olla osa Christinalehden suurenmoista lukijaperhettä. Kiitos jokaisesta – kasvoilta vielä tuntemattomasta mutta Sinussa jo tunnetusta – siskosta, jonka kanssa saan tätä yhteistä uskontaivalta jakaa. Aamen.

Siunattua ja levollista alkuvuotta toivotellen, Mia Hagman

Christina-lehti 1/2021