Kivun ja kuoleman jälkeen elämään

Kuollut vauva kohdussaan Carita Liukkonen päätti, että keskenmeno hoidetaan toimenpiteellä, eikä lääkkeellisesti. Caritan ajatukset ja keho huusivat; Miksi vauva sisälläni kuoli taas?

Carita ja Jani Liukkonen ovat kokeneet monta keskenmenoa ensimmäisen ja toisen lapsensa välissä. Kuoleman kohtaaminen ja lapsien menettäminen on ollut järkyttävän kipeää, ja ajanut Caritaa varjojen laaksoihin. Moni ei ole ymmärtänyt, millaista on, kun raskaaksi tulemisen riemu ja toivo vaihtuu synkkään ja epätoivoiseen mielentilaan.

–Toisinaan tuntui kipeältä se, miten ihmiset yrittivät lohduttaa. Joku sanoi, että ehkä oli tarkoitus, että raskaudet menivät kesken. Toinen lohduttaja riemuitsi siitä, ettei hänelle käynyt samoin ja joku taas totesi, ettei saamani keskenmenot olleet kuitenkaan pahoja, kun ne tapahtuivat jo raskauden alkuvaiheessa. Nämä sanat tekivät kipeää. Ymmärrän kuitenkin sen, ettei toisten surua ole aina niin helppoa kohdata. Ehkä se johtuu siitäkin, että monien ihmisten on vaikea kohdata omaa suruaan ja siksi he eivät kykene tai halua kohdata toisten surua. Meidän perheen surujen keskellä olen miettinyt paljon myös sitä, kuinka Raamatun kehotus iloita iloitsevien kanssa saattaa olla meille suomalaisille helpompaa, kuin kehotus itkeä itkevien kanssa. Itkeminen itkevien kanssa on kuitenkin parasta lohdutusta. Meille se tarkoitti esimerkiksi niitä hetkiä, kun joku yksinkertaisuudessaan sanoi, että olen tosi pahoillani että noin kävi, on kyllä tosi hirveä juttu!

Ensimmäisen lapsen, Teresa Joyn syntymän jälkeen, Liukkoset muuttivat Lappiin ja aloittivat joidenkin vuosien päästä pastoripariskuntana eräässä seurakunnassa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt toivotulla tavalla, ja lopulta yhteistyö seurakunnassa sammui, ja pariskunta joutui jättämään työn kokonaan. Tämän surun ja kivun keskellä alkoivat Caritan keskenmenotkin. Ne saivat Caritan miettimään sitä, että kaikki mihin hän koskee; kuolee. Hän tunnisti mietteen vihollisen synnyttämäksi ajatukseksi, mutta se oli silti lannistava. –Se oli aikaa, jolloin meistä tuntui Janin kanssa siltä, että elämä oli aivan palasina ja tuhkaksi palanutta. Vaikeat ihmissuhteet, omat keskenmenoni ja Janin loppuunpalaminen tekivät niin kipeää, että sitä on vaikea edes pukea sanoiksi. Toistuvat keskenmenoni saivat minut myös menettämään toivoani siitä, että voisimme vielä saada toisen lapsen. Oikeastaan itse toivosta tuli niin kivuliasta, että en kyennyt enää toivomaan parasta, kun uusi raskaus alkoi. Oli tuskallista mennä uudestaan neuvolaan. Ajatus siitä, että kaikki alkaa taas alusta, ja voi päättyä huonosti, valtasi mieleni. Omalla vaikealla matkallani aloin kuitenkin ymmärtää, miten itkevien kanssa voi itkeä, ja miten suru voi myös yhdistää ihmisiä hyvin syvälläkin tavalla.

Teksti ja kuva: Outi Mähönen