Kaipuu seimen äärelle

Tänä vuonna vietän elämäni ensimmäistä joulua erossa perheestäni johtuen Yhdysvaltain voimassa olevista maahantulorajoituksista. Ajattelen kaikkia heitä, joille tuleva Jeesuksen syntymäjuhla on jälleen yksi yksinäinen joulu monien muiden joukossa. Sitäkin voimallisemmaksi kasvaa oman sydämeni kaipuu seimen äärelle. Odotan Ihmeellistä Neuvonantajaa, Väkevää Jumalaa, Iankaikkista Isää ja Rauhan Ruhtinasta. Kuitenkin vielä taistelukentiltä kantautuu saappaiden töminä ja raskas ies painaa uupuneitten harteita. Vielä ei käskijän sauvaa ole särjetty, vielä ei savu nouse veren tahraamien vaippojen palaessa (Jes. 9:4).

Juuri siitä syystä minun tarvitsee uudelleen kuulla sanoma siitä, mitä ”tapahtui niinä päivinä ja sillä seudulla, jossa paimenet kedolla yöllä vartioivat laumaansa”. Kuulla, kuinka Jumalan todellisuus murtautui maailmaan kaksi tuhatta vuotta sitten. Mutta sekään ei riitä, haluan enemmän. Haluan kuulla, kuinka Jumalan todellisuus murtautuu maailmaan tänä päivänä ja tällä seudulla.

Sen tähden, helmat hulmuten juoksen paimenten perään kohti valoa, joka häämöttää eläinten suojasta. Haluan löytää seimessä makaavan lapsen, haluan vakuuttua, että tämä kaikki on edelleen totta.

Enkä tänäkään vuonna saavu paikalle tyhjin käsin. Polvistun pahnoilla lepäävän Jeesus-lapsen eteen ja levitän olkien peittämälle maalattialle kantamukseni. Yllätyn itsekin tuomisieni paljoudesta. Miten monia menneen vuoden toteutumattomia aikeita ja suunnitelmia siinä onkaan. On myös kipeitä odottamattomia menetyksiä. Siinä on valtavaa voimattomuuden tunnetta ja pitkään jatkunutta turhautuneisuutta. Näen edessäni kymmenittäin kysymyksiä, joihin en ole osannut antaa vastauksia. Siinä on myös uupumusta, läheisten ikävää ja kaipausta sekä kumuloitunutta kosketusvajetta. Mukana on murhetta maailman pahuudesta ja syvää surua siitä, miten helposti meidät kristityt saa yllytettyä keskinäiseen vihanpitoon.

”Siinäkö kaikki?” kuulen lempeän äänen kysyvän. Nolona painan katseeni ja nostan vielä säkistäni esille oman kyvyttömyyteni kiittää aina ja kaikesta sekä kyvyttömyyteni luottaa joka hetki Jesajan näkyyn: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.” (Jes. 9:1.)

Oloni on huojentunut nyt, kun kaikki on esillä. Pitäisihän minun jo entuudesta tietää, ettei mitään, mitä tuohon hämyisään, heinältä ja karjaeläimiltä tuoksuvaan talliin mukanani tuon, tarvitse hävetä tai piilotella. Seimen lapsi on kyllin vahva ja voimallinen ottamaan kantamukseni vastaan ja hän haluaa sen tehdä. Eikä hän vain ota vastaan, vaan hän muuttaa sen kaiken.

Jos tulisin tyhjin käsin, tulisin sivustakatsojan roolissa. Saisin toki seurata, kuinka Jumala antaa Poikansa syntyä Juudean Betlehemiiin, mutta se ei minulle riitä. Haluan Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen, syntyvän myös sydämessäni. Ei ainoastaan ”siihen aikaan ja sillä seudulla”, vaan tähän aikaan ja tässä. Haluan tulla osalliseksi, elää todeksi, joulun syntymäihmeen omassa elämässäni.

Uskon, että sinutkin on kutsuttu seimen äärelle, ei sivustakatsojana vaan olemaan osa joulukertomusta. Jeesus-lapsi syntyy meissä ja me saamme kristittyinä tänäkin jouluna antaa muodon tuolle lapselle omassa lähipiirissämme, omassa seurakun nassammme, omassa yhteisössämme.

Siinä polvillani, seimestä säteilevän valon lämmössä huomaan katselevani kaikkea mukanani tuomaa uusin silmin. Alan nähdä menneen vuoden koettelemuksiin kätketyn kutsun kasvaa lähemmäs Jumalaa, kutsun suurempaan rakkauteen ja myötätun toon, kutsun suurempaan kuuliaisuuteen.

Tunnen Jumalan voiman ja siunauksen ylläni ja sydämeni täyttyy ilosta, rauhasta ja kiitollisuudesta. Mieleeni nousevat Raamatun sanat: ”Heittää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 5:7.)

”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon.” (Jes. 9: 5-6.)

Rauhaa ja iloa joulunaikaan toivottaen, Mia Hagman

Christina-lehti 6/2020