”Kyllä on ollut rentouttava kesäloma! Olimme saaressa kesähuvilalla koko heinäkuun; kalastelimme, bongasimme vesilintuja ja luimme kasoittain hyviä kirjoja. Niin, ja totta kai kävimme veneellä paikallisissa taide- ja musiikkitapahtumissa. Muistinko muuten kertoa, että osallistuin kesäkuussa kansalaisopiston öljyvärimaalauskurssille – siis juuri ennen sitä hiljaisuuden retriittiä Pyhätunturilla?”
Oliko tämä sinun kesäsi, vai kuluivatko helle- ja sadepäivät huolehtiessasi muistisairaan läheisen hyvinvoinnista tai hoitaen arjesta uupuneen yksinhuoltajatyttäresi lapsia? Ehkä puoliso ratkesi juhannukselta juomaan ja loppukesä meni pulloja piilotellessa?
Lomalta palailevien ystävien kesäkuulumisia on laidasta laitaan. Osa on saanut levättyä, mutta on myös niitä, jotka aloittavat syksyn yhtä väsyneinä kuin kesälaitumille lähtiessä.
Itselläni viimeiset kaksi vuotta ovat menneet kesälomitta johtuen koronasta, paluumuutosta Suomeen ja uudesta työstä, jonka otin lennossa vastaan. Keskikesän tietämillä voimani uupuivat ja epätoivo, joka ei kuulu normaaliin tunneskaalaani, alkoi nostaa päätään.
Havahduin fyysiseen ja henkiseen uupumiseeni seurakunnan nuorten leirillä herättyäni jälleen uuteen aamuun vain pari tuntia nukutun yön jälkeen. Univaje ei johtunut nuorista vaan kyvyttömyydestäni nukahtaa. Päätä särki ja rintaa ahdisti. Kun joka aamuinen psalmien kuuntelukaan ei saanut alkavaa paniikkia laantumaan, pakotin itseni tarttumaan puhelimeen.
Minua nolotti näpytellä viestiä rukouspiirille, sillä moni heistäkin oli varoitellut minua liiasta työnteosta. Saatuani viestin lähtemään suljin silmäni ja koetin olla ajattelematta edessä olevia leiripäiviä. Puhelin alkoi pian kilahdella merkiksi siitä, että ys tävät Atlantin molemmin puolin reagoivat viestiini. Tiesin, että puolestani rukoillaan.
Jumala, minun Jumalani, sinua minä odotan. Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua ja uupuu autiomaassa ilman vettä. (Ps. 63:1.)
Suljen silmäni uudestaan ja nostan ruukun olalle. Lähden laahustavin askelin kulkemaan pitkin monesti aiemmin tallaamaani polkua. Tunnen lämpimän värähdyksen sisälläni ja huomaan kiirehtiväni askeleitani. Hieman hengästyneenä saavun kaivolle, jossa minua jo odotetaan. En kohtaa muukalaista, kuten silloin monia vuosia sitten, vaan nyt jo tutun ja rakkaan hahmon. Ihmiseksi tullut Jumalan Poika istuu kaivolla ja katsoo minuun kuin kysyen, missä olen viipynyt. Kiitos, Herra, kiitos rakkaat rukoilijat! En voi pidätellä kyyneleitäni: Sinä, Jeesus, et koskaan jätä tulematta!
Katsot syvälle sydämeeni ja näet kaiken. Kaiken omavoimaisuuden ja turhat yritykseni vastata ympäristön ja itseni asettamiin odotuksiin. Näet riittämättömyyteni ja siitä kumpuavat itsesyytökset. Näet oman hoivatuksi tulemisen tarpeeni ja kyvyttömyyteni myöntää sitä. Siinä kaivolla saan jälleen tulla nähdyksi, kokonaisena, vaillinaisena, syyllisenä ja syntisenä. Saan tuntea, kuinka kirkas ja helmeilevä armon virta huuhtoo ylitseni.
Muistan edesmenneen srilankalaisen pastori-evankelista Nilesin sanat siitä, miten kristinusko on sitä, että kerjäläinen kertoo toiselle kerjäläiselle, mistä löytää leipää. Minulle tulee yhtäkkiä kiire kertomaan toisille janoisille, mistä löytää vettä. Taas kerran ruukku unohtuu kaivolle, kun sydän täynnä iloa ja kiitollisuutta kiiruhdan kylälle. Pitää löytää uupunut omaishoitaja, pitää löytää päihderiippuvaisen puoliso sekä väsynyt isoäiti ja kertoa heille, kenet olen kohdannut. Kertoa heille, että Jeesus odottaa heitäkin kaivolla! Sinuakin.
Siunattua syksyn alkua, Mia Hagman
Christina-lehti 4/2021