Pienenä tyttönä olin usein hoidossa isäni äidillä, ”kaupunginmummilla”. Mummi asui Franzeninkadulla Helsingin Kalliossa, kun taas ”yläkerranmummi” asui meidän kanssa Paloheinässä, PohjoisHelsingissä. Kallion mummi oli harras uskovainen, vaikkei sitä mainittukaan meidän nippanappa-tapakristillisessä kodissamme. Mummi ei koskaan tuputtanut Jeesusta. Joskus käytiin yhdessä Kallion kirkolla myyjäisissä. Kun tulin teini-ikään, kävin edelleen Franzeninkadulla viikoittain. Mummi tarjosi kanakeittoa ja minä sain auttaa häntä tarkastamalla hänen raamattupiiriään varten kirjoittamiensa rukousten kieliopin. Mummi oli kalastajasukua Paraisilta, ja vaikka puhuikin suomea sujuvasti, hän ei sitä koskaan täydellisesti oppinut kirjoittamaan.

Mummi kävi vielä reilusti yli yhdeksänkymppisenä Kallion seurakunnan raamattu- ja rukouspiirissä. Nyt omassa rukouspiirissäni täällä Floridan suomalais-amerikkalaisella Lepokodilla keski-ikä lähentelee yhdeksääkymmentä; meidän seniorit, Siiri ja Bertta, molemmat täyttivät tänä vuonna 95 vuotta. Rukousaiheetkin lienevät samat kuin Kallion kirkolla kaksikymmentä vuotta sitten: lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsien lapset, heidän turvallisuutensa ja terveytensä ja se, että he saisivat elää lähellä Jeesusta.

Mummi rukoili usein ja paljon molemmilla kielillä. Hän rukoili läpi sota-ajan ja syyllisyyden, jota tunsi joutuessaan lähettämään toisen pienistä pojistaan
sotalapseksi sukulaisiin. Hän rukoili läpi oman aviomiehensä alkoholismin ja ennenaikaisen kuoleman sekä molempien miniöidensä menehtymisen syöpään alle viisikymmenvuotiaina.

Oma äitini valitti sairasvuoteella, ettei aina jaksaisi kuunnella niitä virsiä, kun mummi ja ystävänsä Alfhild-diakonissa kävivät häntä ahkerasti HYKS:n terminaaliosastolla katsomassa. Äidin sairastaessa mummi kiersi Alfhildin kanssa kaikki Helsingin esirukousillat parantumista rukoillen. Äiti ei parantunut, mutta haluan uskoa, että mummin ja Alfhildin rukoukset kantoivat äidin kotiin. Haluan uskoa, että äitini sai kohdata Jeesuksen, ja että minä saan kohdata hänet ja mummin, kun oma aikani täällä käy loppuun.

Isoäitien rukoukset kantavat sukupolvien yli. Monet rukouspyynnöt täyttyvät vasta vuosikymmenten perästä, esirukoilijan itsensä jo aikaa sitten päästyä rauhaan. Kaupunginmummi ei koskaan kuullut uskoontulostani tai kutsumuksestani Jumalan työhön. Itse tiedän, että ilman mummin vankkumatonta uskoa ja rukouksia, ilman hänen kanssaan yhdessä vietettyä aikaa, en olisi osannut kaivata sitä, joka elämästäni puuttui.

Minulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta jos se siunaus osakseni joskus tulee, haluan olla rukoilevien isoäitien eturintamassa. Haluan liittyä meitä kaikkia kantaneeseen vuosisataiseen ketjuun naisia, jotka
ovat luottaneet psalmistin lupaukseen: ”Palvelijoittesi lapset saavat asua turvassa, heidän lastensa lapset ovat huomassasi.” (Ps. 103:29)

Siunaavin ajatuksin Atlantin takaa, Mia

Christina-lehti 4/2019