Hylättyjä lapsia

”Olinks mä ruma, tuhma, hyödytön, vai söinks mä liikaa siit perheest”, mietti 6-vuotias tyttö, kun hänet oli viety Ruotsiin sotalapseksi. Siellä tukka oli leikattu pois, ja vaatteet, myös äidin neuloma villatakki, oli poltettu syöpäläisten pelossa. Lapsi oli pantu keskelle lattiaa seisomaan toisten tuijotettavaksi. Häpeä poltti mieltä.

Haastattelin viittä aikuista, jotka oli hylätty lapsena, sotalapsia ja muutamaa, joiden vanhemmat olivat kuolleet tai olivat kykenemättömiä huolehtimaan lapsistaan. Alkuun kaikki nämä lapset kokivat voimakasta alemmuuden tunnetta. Heitä ei ollut valmisteltu tulevaan. Ero perheestä oli tullut yhtäkkisenä, eikä lapsille kerrottu, ettei se ollut heidän omaa syytään. Heillä oli pitkään kelpaamattomuuden tunne, syvä yksinäisyys, arkuus sekä vetäytyminen, ja joillakin masennus jäi pysyväksi.

Läheisyyden pelko vaikutti, eikä ihmisiin voinut luottaa. He saattoivat yhtäkkiä kadota. ”Lastenkodissa oli mukavia ihmisiä, mutta en uskaltanut kiintyä kehenkään. Pelkäsin, että he jättävät”, tilitti yksi haastateltavista. Kolmas vahva tunne oli turvattomuus. Pelko siitä, etteivät he pärjää. Missä on vessa? Voiko täällä nukkua, tuleeko yöllä hälytyksiä? Missä äiti on, entä isä? Miten täällä Ruotsissa ollaan?

Omassa varassa oleminen oli itsestäänselvyys, piti selviytyä yksin. Hylätyt lapset eivät olleet yleensä saaneet aikuisuudessaan kunnon koulutusta. Eräs piirre oli tukahdutetut tunteet. He koettivat kaikin voimin olla mahdollisimman kilttejä, etteivät häiritsisi ketään. Piti olla helppo ja huomaamaton, tuntosarvet jännittyneesti koholla. Ei saanut ilmaista mitään kielteistä, koska se olisi vaarallista. Ties mihin he joutuisivat. Ainakaan ei voinut näyttää, että itketti, että oli ikävä äitiä. Piti olla kiitollinen niille, jotka hoitivat heitä.

Yhteistä näille lapsille oli viehtymys unelmointiin. Romanttisten tyttöromaanien lukeminen oli herkkua, samoin elokuvat, joissa voi samaistua kauniiseen prinsessaan. Suorittaminen väsytti monia. Piti saada hyviä numeroita koulusta, että kelpaisi, että joku joskus sanoisi ”duktig pojke”, ”snäll flicka”. Lapsi luuli, että hänen piti ansaita hyväksyttynä oleminen: vain jotain tekemällä hän olisi arvokas, ei omana itsenään vain olemalla. Liiallinen työnteko rasitti, ei ollut lupaa nauttia, vitsailla tai nauraa, vaan piti yrittää ja yrittää olla mieliksi, ettei tulisi jätetyksi ulkopuolelle taas. Miellyttäminen olikin vahva yhteinen piirre, paitsi yhdellä haastateltavalla, joka oli pannut kaiken ranttaliksi, alkoholisoitunut, ollut väkivaltainen, ”kunnes Jeesus pelasti minut”, hän kertoi. Miellyttämisen tarve meni aikuisena liiallisuuksiin, ja siitä oli vaikea päästä eroon.

Lastenlääkäri Kaarina Pesosen mietteitä pääset lukemaan syksyn Christina-lehdestä! Tilaa omasi nyt!