Vuosien varrella olin rukoillut aviomiestä. Jumala oli näyttänyt minulle talon ja tien, jossa oli erikoiset vahvan, tumman keltaiset valot. Olin ollut Perugiassa vain muutaman viikon, kun törmäsin tulevaan aviomieheeni kaupungin keskustassa. Hän sanoi minulle jotain ja minä ajattelin: turha yrittää, ei kiinnosta. Vuosi siitä, niin olin hänen kanssaan naimisissa ja aloin odottamaan ensimmäistä lastamme.
Seurustellessa tiesin, että hän olisi tuleva aviomieheni, vaikka hän ei ollut silloin vielä uskossa. Olin nähnyt sen Jumalan näyttämän kotikadunkin, mutta sanoin Jumalalle, että en menisi naimisiin hänen kanssaan ennen kuin hän olisi tullut uskoon. Ennen kuin menimme kihloihin, hän antoi elämänsä Jeesukselle ja kävi myös kasteella pienessä paikallisessa protestanttisessa seurakunnassa, johon me sitten liityimmekin.
Johdatetuin askelin
Tämä oli onnellista aikaa. Saimme kaksi suloista poikaa ja asuimme maalla Assisin eli Franciskus Assisialaisen kaupungin laitamilla. Meillä oli ystäviä seurakunnasta ja sen ulkopuolelta, ja tietysti myös sukulaisia. Harvat olivat ne päivät, että olisimme sunnuntaisin syöneet vain oman perheen kesken. Useimmiten meillä oli ystäviä seuranamme ja vietimme iltaa kattoterassillamme tähtitaivaan alla.
Pari vuotta luonamme asui myös mieheni mummo, joka oli valtavan sydämellinen ihminen. Hänestä loisti hyvyys ja rakkaus kaikkia kohtaan. Vasta hänen poismenonsa jälkeen ymmärsin, minkä siunauksen olimme saaneet hänen läsnäolostaan.
Leila Kiiskinen Christina-lehti
suosittelee