Muistan päivän, jolloin sain murehtimisesta tarpeekseni ja tunnustin Jumalalle sen olevan epäuskoa. Pyysin syntiäni anteeksi, anoin Jumalaa antamaan minulle enemmän uskoa ja irtisanouduin maailman mielen mukaisesta murheesta.

Huolestuneisuus on tapa ajatella ja uskoa. Se on muuttunut asenteeksi, jossa lähtökohtaisesti uskotaan asioitten menevän enemmän huonosti kuin hyvin. (Neurootikko, joka sabotoi terapian, tai henkilö, joka kokee syyllisyyttä siitä, ettei enää koe syyllisyyttä.)

Toisista ihmisistä välittäminen on tervettä huolehtimista. Ja toki huolestumme, kun kuulemme ikäviä uutisia, lapsemme sairastuu, omaisemme kärsii tai muuta sellaista. On kuitenkin eri asia murehtia vaikkapa vakavasti sairastuneen aviopuolison tilaa ja samalla uskoa hänet Jumalan huomaan, kuin jäädä toivottamana pyörittämään samoja pelokkaita ajatuksia kaikista mahdollisista sairauteen liittyvistä seikoista.

Älkää mistään murehtiko

Terve murhe on oikeassa suhteessa tapahtumaan ja se on enemmänkin huolenpitoa. Se ei valtaa
koko mieltä, vaan jättää suurimman osan aivotyöstä Pyhän Hengen johdettavaksi. Se ei jumiudu paikoilleen vaan kääntää katseen uskossa Herraan. Se luottaa ja toivoo, vaikka toivoa ei olisikaan. Sellaisessa murheessa on mukana Jeesuksen omilleen lupaama rauha, shalom. Siihen meitä opastaa esimerkiksi Paavalin kirje filippiläisille:

”Älkää murehtiko mistään, vaan saattakaa kaikessa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen
kanssa tietoon Jumalan edessä ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva
sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6–7.)