Näkyvän rajalla | Leena Laukkanen, 66, maalaa teoksissaan näkyvän ja näkymättömän maailman rajapintoja etsien kohtaa, jossa aika menettää merkityksensä. Kuvataide, musiikki ja teatteri ovat aina värittäneet elämää kauniiksi. Merkittävä elämäntyö on ollut Majakka-seurakunnan perustaminen yhdessä Antero-puolison kanssa. Oman rakkaan menettäminen joulukuussa 2024 pysäytti ajan. Hiljaisuudessa Leena kerii elämänsä uutta alkua esiin.
Taiteellisen lahjakkuuden rinnalla Leenan elämässä on kulkenut mukana rohkeus tarttua erilaisiin uusiin haasteisiin. Suurin näistä on ollut Majakka-seurakunnan perustaminen yhdessä Mooseksen ja ystävien kanssa. Samaan aikaan Leena haki Espoon sairaanhoito- oppilaitokseen opiskelemaan lähihoitajaksi.
Seurakunnan perustaminen opiskelun tai palkkatyön ohessa oli mittava projekti jokaiselle. Sen lisäksi osalla oli alakouluikäisiä lapsia. Nimitys ruuhkavuodet kuvaa hyvin elämää tuona aikana.
30-vuotiaana löytynyt suuri rakkaus oli alusta asti harvinaisen syvä ja voimakas tunnesuhde molemmille.
– Olen ajatellut, että ehkä vain harvat ihmiset saavat kokea näin syvän yhteyden elämänsä aikana. Toisen ajatuksista tuli jo omia eikä enää osannut sanoa, kumpi alkuaan aloitti lauseen, Leena kertoo
koskettavasti.
Näkyvän rajalla
Hiljaiset jäähyväiset joulukuun 13. päivänä kello puoli neljä aamuyöllä erottivat Leenan suuresta rakkaudesta. ALS-sairaus heikensi rakkaan 2,5 vuodessa.
– Istuin hiljaa paikallani ja ihmettelin, mitä nyt tapahtuu. Tunnin päästä aistin, kuinka itsestäni lähti irti
ikään kuin pieniä hippusia. Kuolema ei ollut koskaan pelottanut minua, mutta rakkaasta irrottautuminen tuntui syvällä. Tunsin fyysisesti, kuinka puolikas minusta oli viety pois.
– Aloin ihmeellisesti heti Anteron nukuttua pois kysellä, mitä minä nyt teen ja mikä on tehtäväni. Koin
kuitenkin, että Jumalalla on kaikki aika eikä hänellä ole kiire minnekään. Hänhän puhui Raamatun ihmisillekin pitkien aikojen välein. Lopulta rauhoituin tilanteeseen.
– Nyt on opeteltava uudestaan jopa se, mitä minä ajattelen. Kyselen Jumalalta, kuka minä olen ja mikä on hänen suunnitelmansa minulle, Leena kertoo koskettavasti surun keskellä.
Puolison rinnalla kulkeminen sairauden ajan on ollut Leenalle merkillisin aika koko elämässä. Puolisot lähenivät toisiaan ja yhteinen aika koettiin kallisarvoisena lahjana.
– Meillä kävi kotona ihmisiä jatkuvana virtana rukoilemassa Anteron puolesta. Parhaimmillaan vierailijoita kävi kahdesta kolmeen ryhmään päivässä. Vaikka itse olen introvertti luonteeltani, sopeuduin vierailijoihin. Erityisesti afrikkalaiset hoitajat osasivat käsitellä hienosti puolisoani, Leena kiittää.
– Yleensä ihmiset sairastavat hiljaisuudessa omien läheisten kanssa, mutta Anteron tunsivat kaikki ja
meidät pysäytettiin joka paikassa, ruokakaupassa ja matkalla sinne. Koska Antero oli sydämestään ystävä kaikille ihmisille, pienikin kävelymatka, jonka olisin halunnut viettää hänen kanssaan kaksin, keskeytyi tämän tästä, Leena huokaisee.
Kun tunnettu puoliso nukkui pois, kotiin jäi täysi hiljaisuus. Ihmisvirta pysähtyi. Kukaan ei tullut.
– Nyt muistelen sitä, kuinka hiljainen rooli minulla vaimona oli. Koko sairausaika oli minulle kuin ”koirakoulu” elämästä. Olin jo aiemmin piirtänyt humoristista sarjakuvaa nimellä ”Elämää saarnaajan varjossa”, ja nyt rooli vahvistui entisestään. Välillä tunsin, ihan kuin en olisi ollut olemassakaan, Leena tunnustaa.
– Vaikka olimmekin sopineet Anteron poliittisen uran alussa, etten minä ole julkinen henkilö, olen kuitenkin luonteeltani aktiivinen ja tottunut myös vaikuttamaan asioihin. Kyselen ja tunnustelen, mikä on tehtäväni tulevaisuudessa. Ajattelen, että jokainen ihminen on kuin instrumentti, joka voi palvella oman sävy- ja äänikokoelmansa kautta.
Jumalan läheisyydessä hän kokee olevansa lähteellä, josta voi ammentaa uusissa tehtävissä, kun on niihin valmis.
Lue Leenan haastattelu kokonaisuudessaan Christinan-lehden numerosta 6/25.
